Siinäkö se on, talo numero kaksi?

Luurissa kailottava korjaamon setä kuulostaa ärtyneeltä. Totinen kiinteistönvälittäjä William kuitenkin säilyttää malttinsa – mitä nyt vetää muutaman kerran irvistän henkeä sisään sillä tavalla hampaiden välistä. Tiedättehän, siitä lähtee sellainen pahaa enteilevä suhina.

Mikkokin irvistää jo valmiiksi.

– Auto on valmis aikaisintaan keskiviikkona, aloittaa luurin laskeva William.

Mikko irvistää uudelleen.

– Odottakaas, jatkaa välittäjä ja piirtää paperille auton. Kuvassa nuoli osoittaa renkaaseen.

– Tässä on auto, hän selittää, ja värittää nuolta painokkaasti.

– Ja tuossa on ongelma, jota en osaa sanoa englanniksi. Siihen täytyy tilata osa. Koska Chevrolet ei ole italialainen auto, osan hankkiminen voi vähän kestää.

– Varmaankin laakeri, sanon muka-asiantuntevasti suomeksi.

– Se juuri! Valmista pitäisi olla ehkä keskiviikkona, ilahtuu William.

Naurattaa. Se juuri. Ehkä keskiviikkona. Epäilen, että olemme törmänneet italialaiseen optimismiin.

Hetken näen itseni kulkemassa ovista sisään ja ulos, sisään ja ulos, sisään ja ulos, sisään ja ulos, sisään ja ulos…

On hyvä keskittyä taloihin, kun autoakaan ei ole ja pikainen piipahduksemme Toscanassa näyttää jatkuvan. Niinpä lähdemme Williamin kyydissä katsomaan kahta budjettiimme sopivaa paikkaa Pontremolin lähellä.

Talo yksi nököttää vuorella 14 kilometrin päässä kaupungista. Siinä on herttaiset, vihreät ovet. Tai siis jokaiseen huoneeseen on oma ulko-ovi eli huoneesta toiseen pääsee vain ulkokautta. Näen itseni kulkemassa ovista sisään ja ulos, sisään ja ulos, sisään ja ulos, sisään ja ulos, sisään ja ulos…

– Suunnitelmat seinien puhkomiseksi ovat kyllä olemassa, keskeyttää William.

Naapuritalojen väleissä mutkittelevan talon huoneissa vasta kolmannessa sataa sisään.

– Kurkista vain kynnykseltä, varoittaa William ja nostaa parvekkeen oven pois edestä.

Maiseman halkaisee uljas autostrada.

– En näköjään vaivautunut edes ottamaan valokuvia, sanon Mikolle kun änkeämme takaisin Williamin autoon.

Vanhat kiviportaat ensimmäiseen kerrokseen tuntuvat hengenvaarallisilta, mutta lähetän lämpimän ajatuksen kivimiesystävällemme Tampereelle.

Talo kaksi näyttää talolta. Se on jotenkin hullunkurisen muhkea ollakseen mukulakivipolun päässä kaikkien pienten talojen puristuksessa.

– Logistinen painajainen, huokaa Mikko.

Kieltämättä.

William on jo varoittanut, että ahdasta olisi, kylästä löytyisi kaksi parkkipaikkaa, joista hän yrittäisi puskea sille ylempänä olevalle, ihan kirkon viereen. Sekin olisi siinä ja siinä.

Aloitamme kellarista. Siitä saisi vaikka mitä, jos lapioisi ensin 30 senttiä kovettunutta lantaa pois alkuperäisen lattian päältä.

(Hei! Meillä voisi asua myös Mansikki! Ja kyllä, idea hylätty.)

Vanhat kiviportaat ensimmäiseen kerrokseen tuntuvat hengenvaarallisilta, mutta lähetän lämpimän ajatuksen kivimiesystävällemme Tampereelle. Kiviseinien mustuutta William selittää sillä, että talossa on kuivattu kastanjoita.

Toiseen kerrokseen meillä ei ole asiaa (ei portaita eikä oikein edes välikattoakaan), mutta kuikuilemme ylös ja hyvältähän se näyttää taskulampun valossa.

– Omistaja erosi ja muutti Ranskaan, kertoo William.

Ei varmaan mikään remonttiero, hihitän itsekseni.

– Ja katsokaa aivan ylös, uusi katto.

Ja siellähän se on, uusi katto, jonka rakentaminen on luultavasti maksanut enemmän kuin mitä muille maille kadonnut omistaja nyt pyytää koko pytingistä.

– Se on tehty järistysmääräysten mukaan, tähdentää William.

Vähän kuin muuttaisi Isonkyrön Lehmäjoelle Italiaan. 600 asukasta.

Tuntia myöhemmin kurvailemme kaatosateessa Williamin toimistolle. Sitten nopea soitto notaarille ja yhteenlaskua, pikakelaus siitä, miten prosessi menisi, jos päätyisimme tekemään tarjouksen talosta kaksi. Sitten kättelyt,  palataan asiaan ja kadulle.

Paluumatkalla La Speziaan väistelemme lätäköitä. Vedän Mikkoa hihasta:

– Vähän kuin muuttaisi Isonkyrön Lehmäjoelle Italiaan. 600 asukasta. Helvetillinen paperisota. Helvetillinen remontti. Kestäisitkö?

Vastaa