Osa 1: Kenen ajatus tämä oli?

Koko idean älyttömyys iski päähäni vasta siinä vaiheessa, kun Merja ja Alberto alkoivat purkaa Napolista Falloon matkanneita laatikoita Piccolon portaille.

Keramiikkanäyttely ja rakennustyömaa.

Sanapari, jota ei pitäisi olla edes olemassa.

Päässäni tykytti ja kurkkuani kuristi.

Keramiikkanäyttely ja rakennustyömaa.

Kuinka suurella todennäköisyydellä Merjan työt pysyisivät ehjinä?

Piccolon piazza näytti vaaralliselta jo nyt.

Entä kun betonimyllyn ja sorakasan puolittamalle alueelle ahtautuisi kymmeniä italialaisia.

Kymmeniä

taiteesta

tapahtumasta

ruuasta ja viinistä

kesästä

ja, herran mun vereni, ylipäätään vain elämästä

huumaantuneita italialaisia.

Keramiikkanäyttely ja rakennustyömaa.

Huumaantuneita italialaisia.

Kenen idea tämä oli?

Kului tunti, toinenkin.

Alberto oikaisi rautalangalla ykköstalon terassinkaiteeseen kiinnitetyt laatat, Mikko nikkaroi vanhaan tammilankkuun kiinnityksiä valaisimia varten, Joona kantoi tiiliä ja paimensi koiranpentua.

(Kyllä, koiranpentua, sillä samana aamuna olimme adoptoineet löytöeläintarhalta Joonalle ja Joonan Hillalle hurmaavan pennun nimeltä Lexy. )

Napautin naapurin seinälle kiinnitettyä harjateräsverkkoa.

Se tuntui pysyvän paikoillaan.

Merja ja Mustafa sommittelivat lautasia, ja kiinnittivät ne sitten yksi kerrallaan verkkoon.

Kului tunti, toinen ja kolmaskin.

Rossanan isoisän Amerikan arkku, kolmostalossa uutta elämää odottanut vanha hylly, natisevat hedelmälaatikot, kellarista kaivettu sininen ovi, nippusiteitä, rautalankaa…

Kaikki tarvittava löytyi jostain – ja jollain ihmeellisellä tavalla se kaikki tarvittava yhdessä Piccolon satoja vuosia vanhojen kiviseinien kanssa loi ihan täydelliset puitteet Merjan näyttelylle.

Jopa Settimion valtava betonimylly tuntui jotenkin kuuluvan asiaan.

Ajattelin, että Back to Green -näyttely loksahti pala kerrallaan osaksi sitä satojen vuosien ketjua, jossa Borgo Valle Vecchian ihmiset ovat rakentaneet, asuneet, eläneet, työskennelleet ja juhlineet yhdessä.

Kurkkuani kuristi taas.

Se, mikä oli muutamaa tuntia aiemmin tuntunut mahdottomalta, uhkarohkealta ja täydelliseltä hulluudelta, olikin mahdollista, luontevaa – ja aivan käsittämättömän kaunista.

Napautin taas harjateräsverkkoa.

Se tuntui edelleen pysyvän paikoillaan.

Illalla taivas muisti meitä pienellä sateella – ja suurella sateenkaarella.

Otin ne hyvänä merkkinä kosmokselta.

Matkalla baarille (hyvin tehdyn työn palkintoaperitiivit!) teippasimme aitoihin vielä viimeiset julisteet muistuttamaan kyläläisiä seuraavan päivän avajaisista.

Kaikki oli valmista.

Kaikki oli hyvin.

Oli jo yö, kun kävin viimeisen kerran napauttamassa harjateräsverkkoa.

Se tuntui pysyvän paikoillaan.

PS. Pääset avajaisiin tästä.

Vastaa