Kiitos herra Settimiosta

Olin 10-vuotiaana siinä käsityksessä, että iltarukous on välttämätön pakko jonkinlaisen katastrofin estämiseksi.

Ajan ja vaivan säästämiseksi kehitin metodin: sunnuntai-iltaisin mumisin Levolle laske luojani seitsemän kertaa.

Koko viikon setti siis valmiiksi yhdellä iskulla – ja samalla tilaa taskulampun valossa luettaville Viisikoille.

Oivallukseni oli salainen, koska arvelin, että kylän rouvien kanssa seuroissa viihtynyt mummani pitäisi rukousniputusta laittomana vippaskonstina, joka ei ainakaan tasoittaisi tietä taivaaseen.

Pikemminkin päinvastoin.

Minä taas olin tullut siihen tulokseen, että Jumala kyllä tajuaisi, vaikka mumma ei.

Metodissa oli yksi iso ongelma: jos joku keskeytti, jouduin aloittamaan alusta.

Muuten vaikutus haihtuisi, uskoin.

Kivaahan se tietenkin oli, että perheenjäsenet kävivät vuorollaan huikkaamassa hyvää yötä ja kurkistelemassa oven raosta, että pysyyhän se ylivilkas mukula sängyssä, mutta ymmärtänette, että välillä jopa kymmenien Levolle laskeni luojieni jälkeen saattoi vähän tuskastuttaa.

Varsinkin, kun jokaisen jälkeen täytyi kiitosten lisäksi vielä luetella kaikki ne, joille toivoin suojelusta.

Kaikki.

Eikä ketään voinut unohtaa, koska se samainen katastrofi olisi takuulla iskenyt, jos joku olisi jäänyt listalta pois.

Pari päivää sitten ajattelin, että herra Settimio olisi ehdottomasti suojelutoivelistallani, jos harrastaisin edelleen rukousmaratoneja.

Mikko luki ääneen herra Settimion lähettämää viestiä, jossa oli kaksi kysymystä:

1. Haluatteko, että muuraan aasitallin maanjäristyspannan piiloon?
2. Haluatteko puutarhaan aukeavan oven päälle holvikaaren?

Viestin mukana oli valokuvia, kustannuslaskelma ja toive pikaisesta vastauksesta, että työt voisivat jatkua nopeasti.

• Tanti saluti, lopetti herra Settimio viestinsä.
• Joku suurempi voima sen miehen on lähettänyt, arvelin.
• Eikös me nuo muutokset hyväksytä, ehdotti Mikko.
• Mua ehkä vähän itkettää ilosta, sanoin minä.

Saatan jankuttaa, mutta sanon sen silti: olen ihan suunnattoman kiitollinen herra Settimiosta.

Kaiken epävarmuuden ja sähläämisen keskellä on huojentavaa, rauhoittavaa ja kaikinpuolin ihanaa, että herra Settimio jatkaa eleettömällä ja luotettavalla linjallaan.

Olen kuullut ihan riittävästi kauhutarinoita italialaisista remonttiprojekteista, joissa ensin on sovittu jotain, sitten lähdetty pois  – ja palattu vain huomaamaan, että kaikki rahat on käytetty johonkin aivan muuhun kuin mistä käteltiin.

Siinäkin on jotain rauhoittavaa, että herra Settimio ei mällää kukkasilla ja ilotulituksilla koristelluilla viesteillä vaan kirjoittaa vain jos on asiaa.

Asiallista asiaa.

Syksyllä hylkäsimme lapsi-insinöörin keksimät kattoikkunat, koska ne olivat rumat, epäkäytännölliset ja kalliit.

Lisäksi ne olisivat riidelleet Borgo Valle Vecchian maiseman kanssa.

Tiedättehän, 1980-luku kohtaa parisataa vuotta vanhan rakennusperinteen… vähän kuin yhdistäisi Miami Vicen ja Puccinin.

Oli helppo sanoa ei kiitos.

Nyt käytämme kattoikkunoista säästyneet rahat holvikaareen ja betoniringin peittävään kivireunukseen.

Pidän siitä ajatuksesta, että ne säästetyt eurot kuluvat nyt paitsi kauneuteen myös kivimiehen työn kunnioittamiseen.

En usko, että herra Settimio teki sen tahallaan, mutta parissa hänen lähettämässään kuvassa oli lisäbonus.

Kissat.

Jos katsotte tarkasti, näette Piccolon portailla Missin ja Pallon.

Ja jos katsotte vielä tarkemmin, näette Eksjussin lankulla.

(Ainakin haluan uskoa, että se on Eksjussi.)

Laitoin teille varmuuden vuoksi kuvaan punaiset merkit, että tiedätte, mihin katsoa.

Ehkä sen saman varmuuden vuoksi luen tänään seitsemän kertaa Levolle laske luojani – ja liitän herra Settimion listalle.

Viisikot korvaa sitten viikolla Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs osa.