Terveisiä Gatteo a Maresta. Tämä on sellainen tähän aikaan vuodesta pystyyn kuollut rantapaikka lähellä Riminiä. En sanoisi tätä viehättäväksi. Viereisessä huoneessa on vielä meneillään perinteinen italialainen perheriita. Harmi, ettei meillä ole mukana desibelimittaria.
Tarkoitus oli tänä aamuna vihdoinkin herätä omassa kodissa, pienessä abruzzolaisessa Fallon kylässä, mutta ensin iski välittäjä ja sitten Italian posti.
Taustaksi teille, joita olen törkeästi laiminlyönyt täällä blogissa:
Muutaman vuoden hapuilevan etsimisen jälkeen törmäsimme vihdoinkin viime marraskuussa sellaiseen taloon, joka tuntui heti kodilta. Se ei suinkaan ollut Sisiliassa eikä edes Toscanassa, vaan yllättäen Abruzzossa, meille ihan tuntemattomassa Italiassa.
Kävimme katsomassa taloa kahdesti. Toisella kerralla se ei ollut ihan helppoa, sillä vuorille oli satanut enemmän lunta kuin 70 vuoteen – ja se oli paljon. Mutta siellä kinosten keskelläkin talo tuntui ihan oikealta.
Sitten illan pimeydestä ilmestyi Mrs Hannagan.
Tai Fucking Mrs Hannagan, kuten Mikko asian ilmaisi.
Fucking Mrs Hannagan eli brittirouva, joka oli käynyt katsomassa taloa kolmesti – ja päättänyt lopulta tehdä tarjouksen: 22 500 euroa.
Välittäjä sanoi vaatineensa Fucking Mrs Hannaganilta välittömästi käsirahan, koska hän epäili vahvasti, ettei rouva tälläkään kerralla olisi vakavissaan. Rouva oli maksanut käsirahan heti. Minä avasin viinipullon.
Meillä olisi vielä mahdollisuus, ilmoitti välittäjä, mutta se vaatisi sitä, että uskaltaisimme tehdä tarjouksen heti – ja tarjouksen pitäisi tietenkin olla parempi kuin Fucking Mrs Hannaganin.
Tuntia myöhemmin tarjosimme 23 000 euroa ja päätimme lähteä ajamaan kohti Suomea. Jos tarjouksemme hyväksyttäisiin, meidän pitäisi hoitaa erilaisia pankki- ja työasioita Suomessa. Ja jos tarjouksemme hylättäisiin…
– Vaihdetaan lopullisesti maata, sanoin Mikolle.
Pakkasimme tavarat ja maksoimme käsirahan. Kunta joutuisi nyt valitsemaan meidät tai Fucking Mrs Hannaganin.
(Ja kyllä, pohdimme sitäkin vaihtoehtoa, että Fucking Mrs Hannagania ei ehkä olisi olemassakaan. Toisaalta, halusimme talon ja olisimme joka tapauksessa tehneet tarjouksen.)
Olimme jo ennättäneet Tallinnaan, kun sähköposti kilahti. Pormestari Alfredo Salerno oli hyväksynyt tarjouksemme.
Me ostaisimme kyläsen Abruzzosta.
Tuntui aika epätodelliselta.
Koska italialaiset notaarit ovat suuria herroja, kaupantekotilaisuus herra Sorrentinin toimistoon Lancianoon järjestyi vasta viikkojen päähän. Meillä olisi siis ihanasti aikaa tavata perhettä ja ystäviä Suomessa. Ehtisimme myös hoitaa kaikki kaupantekoon vaadittavat paperityöt – tarkasti kiinteistönvälittäjän ohjeiden mukaan.
Homma osoittautui jopa odotettua helpommaksi. Tarvitsimme vain passit, codice fiscalet eli italialaiset henkilönumerot ja kaupantekoon vaadittavat shekit, jotka saisimme mistä tahansa italialaisesta postista. Välittäjä lähetti tiedot shekkejä varten vieläpä kahteen kertaan.
Italian postin jatkuvaan sähläämiseen tottuneina päätimme pelata varman päälle ja mennä nostamaan shekit heti päästyämme Pohjois-Italiaan. Ehtisimme vielä panikoida Roomassa, jos kaikki ei sujuisi suunnitelmien mukaan. Pohjoisen pieni posti kuitenkin yllätti ja olimme vartissa ulkona kahden shekin kanssa. Nökötimme hölmistyneinä portailla ihmettelemässä.
Ja lopulta koitti se odotettu tiistai.
Seisoimme sovitusti kymmentä vaille yksitoista notaari Sorrentinin alaovella Lancianossa. Kättelimme pormestarin, arkkitehdin, tulkin, välittäjän ja lopulta myös myöhässä olevan notaarin. Jännitti ihan törkeästi.
Kaksi tuntia myöhemmin pakkauduimme arkkitehdin Fiatiin ja ajoimme lähimpään postiin. Pormestari tuli omalla autollaan.
Näin sen jo toimistolla pormestari Salernon ilmeestä, kun shekki siirtyi juhlallisesti notaarin kädestä pormestarille: jotain oli pahasti pielessä. Pienen hiljaisuuden jälkeen alkoi äänekäs säksätys ja pormestari kaivoi puhelimen taskustaan.
– Tämä ei ole teidän vikanne, kuiskasi tulkki, mutta shekissä on väärä saaja. Shekki olisi pitänyt osoittaa kunnalle eikä pormestarille. Välittäjä on tehnyt virheen.
Loputtomalta tuntuvan puhelinrallin jälkeen ainoa vaihtoehto oli lähteä postiin rukoilemaan, voisiko saajan nimen vaihtaa. Tai voisiko shekin mitätöidä. Tai voisiko tilanteen jotenkin pelastaa.
Mitä luulette… Tai siis tervetuloa Italian postiin:
Virkailija nro 1. Levittelee käsiään, ei onnistu.
Virkailija nro 2. Levittelee käsiään, ei onnistu.
Virkailija nro 3. Soittaa postiin, josta shekki on nostettu. Levittelee käsiään, ei onnistu.
Virkailija nro 4. Katoaa jonnekin takahuoneeseen eikä enää palaa.
Postin johtaja. Levittelee käsiään, katoaa takahuoneeseen soittamaan Roomaan, palaa takaisin ja levittelee käsiään. Pahoittelee. Ainoa vaihtoehto on lähteä tekemään muutos siihen postiin, josta shekki on nostettu.
Ja se posti on sattumalta 746 kilometrin päässä Gemona del Friulissa.
– Sopiiko se teille, kysyy tulkki ystävällisesti.
– Onko meillä vaihtoehtoja, vastaan ja tiedän hymyni näyttävän irvistykseltä.
Pakkaudumme Fiatiin ja palaamme notaarin luo, joka ehdottaa, että voisimme kuitenkin viimeistellä paperit. Homman pitäisi olla sitten seuraavalla tapaamisella nopeasti paketissa, kunhan shekkiasia saataisiin kuntoon. Notaari lyö pöytään muhkean kalenterinsa, joka on täynnä lyijykynämerkintöjä.
– Mitä pikemmin, sen parempi, piipitän.
Notaarille sopisi heti perjantaina, mutta kuinkas muuten: välittäjä on silloin Roomassa.
– Kauppa täytyy hoitaa ennen huhtikuun loppua, sanoo välittäjä.
– Huhtikuun loppua, parkaisen.
– Mitä pikemmin, sen parempi, sanoo Mikko ja näyttää aika tuimalta.
Välittäjä ehdottaa seuraavaa tiistaita. Siihen olisi vain viikko. Pormestarille sopii.
– Sopii myös meille, piipitän ja notaari heltyy. Kalenterista löytyy aika iltaseitsemäksi.
Varttia myöhemmin olemme vaihteeksi autossa ja suunta on kohti pohjoista, Gemona del Friulia. Päätämme pysähtyä yöksi autioon lomakylään. Virheestään hätkähtänyt välittäjä lähettää illalla sähköpostia, pyytää anteeksi ja lupaa hyvittää palkkiostaan sen verran, että saamme hotellihuoneet ja bensat hoidettua.
– Hotellissa on ainakin sähköt, kuumaa vettä ja nettiyhteys, sanoo Mikko ja ehdottaa sitten, että voisimme jatkaa Gemona del Friulin jälkeen muutamaksi yöksi Sloveniaan.
Ajatus on hauska, mutta mahdoton. En ehkä pystyisi enää palaamaan Italiaan. Ja meitä sentään odottaa talo Abruzzossa. Tai siis kylänen.
Sillä on jo nimikin:
La Casa di Piccolo Salvo. Tuttavallisemmin Piccolo Salvo. Näette sen kuvassa kaartumassa vasemmalta keskelle. Valkoinen talo on naapurin.
Jos Italian posti suo, ensi viikolla asumme Pikku Salvon talossa.