Komisario Montalbano ja kirotun lukon tapaus

Sarjassamme yllätyksiä, joita kukaan ei halua mutta minkäs teet on tänään vuorossa Salvo Montalbano ja kirotun lukon tapaus.

Älkää kysykö, miten se tapahtui.

En todellakaan tiedä.

Mutta sen tiedän, että yhtäkkiä kesken rauhallisen kävelylenkin Salvo alkoi ulista – ja seuraavaksi tajusimme, että sen kuonopannassa kiinni ollut remmin lukko oli

  1. Edelleen kiinni kuonopannassa.
  2. Ja todella tiukasti kiinni myös Salvon varpaiden välissä.

Napsautimme remmin irti kuonopannasta, mutta lukko oli haukannut Salvon varpaiden väliin niin tiukasti, ettei meillä edes kahteen pekkaan ollut mitään mahdollisuutta saada sitä irti.

Niinpä Mikko lähti juosten hakemaan autoa.

Minä jäin istumaan vapiseva ja läähättävä komisario sylissäni keskelle vanhaa Fallon tietä.

(Funtsailimme siinä, että se ei varmasti haittaa, jos paikalle valuu jostain auto, mutta toivottavasti metsästä ei ilmesty villisikoja.)

Näette tuosta yläreunasta, millaiset lukot Salvon remmissä on. Toinen pää kiinnitetään kaulapantaan, toinen kuonopantaan.

Matkalla eläinlääkäriin mietin, että jos tällaista nyt on pakko tapahtua, niin se on ainakin hyvä, että meillä on jo tuttu paikka, mihin mennä.

Olemme alusta asti käyneet koirien kanssa Paglietassa tohtori Marion ja tohtori Paolon vastaanotolla, jossa tiskin takana istuu aivan ihana Rebecca.

Paglietan tohtorit ovat hoitaneet koko köörin (eläinten, ei ihmisten) rokotukset, Frankin ja Zappan sirutukset, Musa-kissan nesteytyksen, todistukset koirien matkustuskunnosta.

Muun muassa.

Luulen, että tunnemme kaikki (tohtorit ja me) jonkinlaista iloa siitä, että kangertelevasta kielitaidosta huolimatta asiat ovat aina hoituneet hyvin.

Tämä on noloa, mutta en millään muista kuvassa keskellä olevan ihmisen nimeä, mutta vasemmalla on tohtori Mario ja oikealla Rebecca. Kuva on otettu sen jälkeen, kun Frankilla ja Zappalla oli lopulta kaikki rokotukset ja paperit kunnossa, ja Zappa sai matkustusluvan.

Täällä eläinlääkärille ei varata aikaa paitsi jos kyse on esimerkiksi steriloinnista.

Rokotuksillekin vain ilmestytään.

Systeemi toimii siis niin, että koira (tai mikä eläin nyt onkin) nostetaan auton kyytiin, ajetaan eläinlääkärille, käydään sanomassa Rebeccalle moi ollaan täällä koska mitä nyt milloinkin, ja mennään odotushuoneeseen kaikkien muiden asiakkaiden (eläinten ja ihmisten) sekaan odottamaan omaa vuoroa.

Kiireelliset tapaukset ajavat vähemmän kiireellisten ohi.

Siis jonkinlainen jatkuva päivystys.

Tähän aikaan vuodesta vuoroaan voi joutua odottamaan hyvinkin pitkään, sillä metsästyskausi tarkoittaa sitä, että eläinlääkäreillä on kiirettä villisikojen hampaisiin joutuneiden koirien kanssa.

Olen aika varma siitä, että jokainen villisian haavoittaman koiran nähnyt on sitä mieltä, että metsästyskoiren kuuluukin päästä jonon ohi.

Niinpä mekin olimme jo varautuneet siihen, että Salvo joutuisi kestämään lukkoa varpaiden välissä useamman tunnin.

Yllättäen klinikan pihassa ei kuitenkaan ollut kuin pari hassua autoa, joista yksikään ei kuulunut metsästäjille.

Tohtoreiden vastaanotolla voi odottaa vuoroaan sisällä tai ulkona.

Salvo pääsi tohtori Paolon pöydälle vain vartin odottelun jälkeen.

  • Rauhoitetaan, sanoi tohtori vilkaistuaan Montalbanon tassua.

Kaksi minuuttia Salvon torkahtamisen jälkeen lukko oli irti – eikä komisarion varpaiden välissä ollut kuin pieni nirhauma.

  • Ei mitään vaarallista, sanoi tohtori Paolo.

Olin tosi huojentunut – ja niin oli tohtori Paolokin, joka äityi kyselemään kaikenlaista.

Myös Salvon nimeä.

Kerroimme, että Salvo Montalbanohan tuo, löytyi Sisiliassa kadulta ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tohtori Paolo nosti torkkuvan Salvon jalkaa, kurkisti vähän, ja kysyi sitten sen saman kysymyksen, joka meiltä aika usein kysytään:

  • Tiedättehän te, että tämä on tyttö?

Juu, selitin, koska osaan jo ihan hemmetin hyvin kertoa italiaksi, että tyttöhän se, mutta pieni virhe tapahtui Licatassa, kun pennulle annettiin ensin nimi ja vasta sitten tarkistettiin sukupuoli.

Tohtori Paolo kertoi olleensa Sisiliassa Salvo Montalbano -kiertueella.

Kuvauspaikoilla eri kylissä ja kaupungeissa kiertäneellä turneella oli tapahtunut sellainen ihmeellinen juttu, että erään kaupungin kunnantalon portailla oli seisonut SE OIKEA IHMISSALVOMONTABANO eli Luca Zingaretti.

  • Siinä kunnantalon ja poliisiaseman kylttien alapuolella, maalasi tohtori Paolo.

(Tässä vaiheessa se oikea eläinsalvomontalbano näytti jo jonkinlaisia heräämisen merkkejä.)

  • Veramente, ihanko totta, sanoin sopivan ihastuneena, koska olen harjoitellut sitäkin tosi, tosi paljon.
  • Kyllä kyllä, se oli ihmeellistä, hehkui tohtori Paolo.

Kerroin, että komisario Montalbano (ihmis) on Suomessakin suosittu.

Tohtori Paolo yllättyi.

  • Veramente, hän sanoi.

(Ja on takuulla harjoitellut sitä tosi, tosi, tosi paljon enemmän kuin minä.)

Sitten se oikea eläinsalvomontalbano heräsi.

  • Menomale, sanoi Mikko.
Tohtori Paolo, vielä hieman kuutamolla oleva Salvo ja Mikko.
  • Mitä Frankille kuuluu, kysyi Rebecca, kun menimme toimistoon maksamaan laskun.

(50 euroa tohtori Paolon työstä, rauhoitusaineesta ja herätysaineesta.)

  • 45 kiloa puhdasta hyvää, sanoin.

Rebecca halusi tietää myös Zappan kuulumiset (parikymmentä kiloa vähemmän puhdasta hyvää), ja pyysi lähettämään Suomeen terveisiä.

Terveisiä Rebeccalta, Kuorsumaa ja Suomi!

Sellaisiakin terveisiä, että Salvo Montalbano on taas täydessä iskussa.

(Menomale, luojan kiitos, sanoisi herra Settimio.)

4 kommenttia

  1. Marjo Hursti

    Hyvä että pääsi pikku nirhaisulla vaan. Rapsutuksia ja märkiä pusuja täältä Leinolasta (pusut luontevasti pojilta 😉).

Vastaa