Tutustu sinäkin Italiaan junalla ja ota mukaan kolme koiraa

Taisin edellisessä postauksessani käyttää sanaparin ”logistinen painajainen”. Hah. Ihan kuin olisin siitä jotain tiennyt.

Logistinen painajainen ei ole se, että jossain vuoristokylässä on mukulakivikadun varrella ehkä meidän tuleva kotimme, johon yksikään putkimies tai sähkömies tai mikään mies ei pääse autolla.

Logistinen painajainen on se, kun lähtee etenemään La Speziasta kohti Anziota junalla kolmen koiran kanssa, joista yhdellä on kaiken lisäksi juoksuaika.

Arvaatte varmaan. Olin oikeassa siinä, että auton jarrujen jämähdettyä törmäsimme italialaiseen optimismiin: korjaamon setä ei ollut saanut autoamme kuntoon keskiviikoksi. Puhelinrallin päätteeksi paljastui, että korjaamon setä oli kyllä selvittänyt ongelman, mutta hän ei vielä keskiviikkona ollut keksinyt, mikä mahtaisi olla automme vuosimalli. Eikä korjaamon setä toisaalta oikein ollut löytänyt paikkaa, mistä autoomme voisi tilata varaosia – jos siis tietäisi, mitä tilaisi.

(Tässä kohdassa kohautellaan olkapäitä ja levitellään käsiä.)

Siksi korjaamon setä oli päättänyt olla tekemättä mitään. Mitään. Yhtään mitään.

(Tässä kohdassa hengitetään rauhallisesti.)

Ystävämme tarjosi taloaan Toscanassa meille hätäavuksi, ja se olisikin ollut ihana pelastus, mutta:

  1. Salvo Montalbanon juoksuaika ja saman tyypin ikävähkö taipumus syödä lattioita, peittoja, patjoja, kaikkea. Mahdotonta.
  2. Haisimme jo valmiiksi. Vaatteita varattuna vain kahden päivän reissulle.
  3. Henkinen sikiöasento.

(Kiitos kuitenkin, Marinella!)

Niinpä ynnättyämme edut ja haitat päädyimme lopulta siihen, että olisi viisainta palata Anzioon odottamaan, että korjaamon sedän kanssa saataisiin ensin data kuntoon ja sitten ehkä myös auto.

Tässä vaiheessa on varmaakin hyvä kertoa, että meidän reissukoiramme eivät ole mitään leppoisia matkalaisia. Ensinnäkin Salvo Montalbano. Salvolla on kiire. Se kiskoo, riuhtoo, teputtaa, hyppii ja puskee eikä innostuneena oikein jaksa muistaa oppimiaan asioita.

Ja Pipa, jonka kyllä voi päästää juoksemaan rannalle tai vuorille ilman mitään hihnoja, mutta sitten on ne kaupungit. Pipa ei pidä kaupungeista. Eikä se pidä junista. Eikä yllättävistä, kovista äänistä. Eikä hätäisesti kiiruhtavista ihmisjoukoista. Eikä muista koirista, joille on ihan pakko huutaa. Ja sitten Salvonkin on pakko huutaa.

Vanhuksellamme Rosilla on vielä ihan omat metkunsa. Se kiiruhtaa hitaasti täsmälleen omaan tahtiinsa eikä välitä pätkääkään muiden tekemisistä tai reiteistä. Ja sitten se lepäilee aivan missä sattuu.

Eli tiivistettynä retkikuntamme La Spezian rautatieaseman edessä näytti tältä:

Kaksi haisevaa ihmistä likaisissa vaatteissa. Kolme tursuavaa laukkua. Kolme koiraa, joista yksi makaa kuin kuollut, toinen pomppii ja hilluu ja kolmas raivoaa ohikulkeville koirille. Täydellistä.

Jos Italiassa haluaa matkustaa koiran kanssa junalla, on hyvä tietää nämä asiat:

  1. Koirat saavat matkustaa vain paikallisjunissa.
  2. Ei koiria junaan klo 7-9.
  3. Koiralle hihna ja kuonokoppa.
  4. Vain viimeiseen vaunuun.
  5. Yksi koira per matkustaja.

Sitten meidän tilanteemme:

  1. Paikallisjunan on pakko kelvata, vaikka nopeimmalla vaihtoehdolla matka-aika lyhenisi 6-7 tuntia.
  2. Ei ongelmaa.
  3. Hihnat on.
  4. Ängetään vain viileästi siihen vaunuun, jossa on tilaa.
  5. No 1,5 on aika lähellä yhtä.

Ja näin se sitten sujui käytännössä:

Osuus 1: Juna La Spezia-Firenze, 2 tuntia 32 minuuttia. Vaunussa meidän lisäksemme vain amerikkalainen nuoripari. Hymyilevä konduktööri. Rosi ja Salvo nukkumassa penkin alla, Pipa rauhallisesti jaloissa.

Pit stop 1: Firenze, 1 tunti. Mikko ostaa jatkoliput, voileipiä ja vettä. Seisoskelemme aseman portailla. Raivoamista ohikulkijoille.

Osuus 2: Juna Firenze-Rooma, 4 tuntia 13 minuuttia. Tupaten täynnä oleva työmatkajuna. Voi perkeleen helvetti, sanoo Mikko. Istumme vastakkain, Rosi ja Salvo nukkuvat penkin alla. Pipa istuu vieressämme olevan hillityn herran ja mukavan teinitytön jaloissa. Salvo hauskuuttaa väkeä kuikuilemalla kansaa Mikon jalkojen välistä. Kerron teinitytölle, että olemme taikureita, mutta jänisten ja hatun sijaan jaloista nousee aina uusi koira. Konduktööri on joko näkymätön tai sitten hän ei mahdu etenemään. Kahden ensimmäisen tunnin jälkeen vaunussa alkaa olla väljempää.

Pit stop 2: Rooma, 1 tunti 40 minuuttia. Päätämme, että olemme ansainneet pari lasillista valkoviiniä. Terassi löytyy sopivasti siltä puolelta Terminiä, jossa esimerkiksi narkkarit asioivat. Pysäytän liikenteen, koska Salvo päättää pissata keskelle katua. Rouvat jalkakäytävällä antavat Salvolle aplodit.

Osuus 3: Juna Rooma-Campoleone, 25 minuuttia. Sopivan väljää ja koirista tykkäävä konduktööri.

Osuus 4: Bussi Campoleone-Anzio, 30 minuuttia. Nyt menee hankalaksi. Bussikuski ilmoittaa, ettei koirilla ole asiaa kyytiin ilman kuonokoppia. Siitä, kun lähdimme hotellilta, on kulunut 12,5 tuntia. Ei naurata yhtään. Mikko sanoo englanniksi kuskille, että emme ymmärrä halaistua sanaa. Työnnymme koirien kanssa kyytiin. Kuski motkottaa, mutta olemme jo ehtineet istumaan. Kuski antaa olla ja lähtee matkaan. Viereisellä penkillä istuva humaltunut italialaisnainen (sellaisiakin siis löytyy!) kysyy, miten ihmeessä pääsimme kyytiin. Kerron mistä olemme tulossa ja nainen onnittelee. Juttelemme naisen kanssa Eros Ramazzottista ja San Remon musiikkifestivaaleista. Nainen kysyy, millaista musiikkia Suomessa kuunnellaan. Kerron, että italialainen Maledetta Primavera on suomeksi Aikuinen nainen. Mainitsen Paula Koivuniemen ja Kari Tapion. Mikko kääntyy tuijottamaan. Laitan kaiken väsymyksen piikkiin. Ystävällinen nainen herättää sammuneen miesystävänsä (tämäkin vielä!), kättelemme ja nainen jää kyydistä. Kuski on leppynyt matkan aikana ja jättää meidät pois muutamaa pysäkkiä myöhemmin. Rosi karkaa, mutta ei ehdi kauas.

Osuus 5. Kävely Villa Claudian asemalta kotiin, 20 minuuttia. Ei sada. Trenitalian penkkeihin muokkaantunut takamukseni kiittää liikunnasta. Puutarhuri on muistanut piilottaa avaimen pihaan, sillä meidän avaimemme lepää Chevyn hansikaslokerossa Toscanassa. Päätän siirtää suihkussa käymisen aamuun, sillä lämminvesivaraaja ei ole päällä. Mistä se Kari Tapio tuli, kysyn Mikolta.

Neljä päivää myöhemmin korjaamon sedän kanssa käydyt neuvottelut päättyvät siihen, että Mikko tilaa itse autoon osat Amerikasta.

Kommentoi