Vapaapäivä – ja kuinka se vietetään

Päätimme Mikon kanssa keväällä Piccoloon muutettuamme, että pidämme joka viikko yhden vapaapäivän, jolloin emme riehu talolla tai pihassa vaan teemme jotain ihan muita juttuja.

Päätimme myös, että vapaapäivien ohjelmat valitaan vuorotellen.

Suunnitelma oli hyvä, mutta toteutus kelvoton.

Homma toimi ehkä kuukauden, sitten rupesimme lipsumaan. Päivät vain katosivat jonnekin. Aina löytyi jotain sellaista tekemistä, johon oli pakko tarttua heti.

Viikonloppuna totesimme, että oli aika palata alkuperäiseen suunnitelmaan.

Oli pakko, sillä pääni alkoi hajota juhlajärjestelyjen, kanojen, kivien, pyykkien, geometrojen, koiranpissojen, hernekeittojen, cantinasiivousten, Salvon karkumatkojen, aasitallien, kylmyyden, koti-ikävän, maanjäristyssuojien, aikataulujen, italian verbien ja hiekkakasojen kanssa.

Oli pakko päästä yhdeksi päiväksi pois.

Päätimme lähteä patikoimaan Maiellan kansallispuistoon. Mikko valitsi lähtöpisteeksi Fara San Martinon, josta nousee useita reittejä ylös vuorille.

Jo matkalla Fara San Martinoon maisemat näyttävät ihan uskomattoman upeilta.

Meiltä Fallosta matka Fara San Martinoon kestää vaivaiset 50 minuuttia, mutta olimme silti reitin alussa vasta yhdeltätoista, koska onnistuin tuhraamaan aamun kallisarvoiset tunnit kaikenlaiseen kummalliseen.

Matkalla piti vielä pysähtyä ostamaan lain vaatimat lumiketjut.

Fara San Martinossa aurinko paistoi lumihuippujen päällä ja olin revetä ilosta. Mikä mahtava päivä! Ulkona. Ei kiirettä minnekään. Lunta jossain kaukana ylhäällä. Hassut koiranpennut mukana. Eväät repussa.

Sanoinko jo, että ei kiirettä minnekään?

Niin. Hassut koiranpennut mukana – ja jos oikein tarkasti katsoo, taulun oikeassa reunassa kielletään koirien tuominen kansallispuistoon… Poikia ei kuitenkaan voinut jättää autoon koko iltapäiväksi, joten napsautimme niille hihnat ja jatkoimme laittomasti matkaa.
Olin vähän ihmeissäni, kun Mikko ehdotti vain reittiä G6, vaikka normaalisti Mikko on meistä se, joka jaksaa ja tahtoo patikoida aamusta iltaan.

Valitsimme reitin G6 eli Grotta Callarellin.

Tunti ja 45 minuuttia, sanoi opasviitta.

Mikko tarpoi määrätietoisesti ylämäkeä, minä pysähtelin kaikessa rauhassa ottamaan valokuvia, sillä maisemat olivat ihan huikeat.

Mietin San Martino in Valle -luostaria, jonka tulva hautasi vuonna 1818. Mietin maailman munkkeja ja nunnia – ja juoksukirjoja, joissa ihmiset pinkovat vuorilla paljain jaloin tolkuttomia matkoja.

Aika monia juttuja.

Pysähtelin usein. Todella, todella usein. Välillä kuvaamaan, välillä vaatimaan evästaukoa, välillä vain ihmettelemään – ja aika usein vetämään henkeä, sillä vaikka nousu ei ollut mitenkään mahdottoman jyrkkä, parin viikon flunssa tuntui silti jaloissa.

Koiranpennut kulkivat kuitenkin kauniisti hihassa ja oli ihan irrallisen hieno olo.

Täytyimme vesipullon vuorilta tulevalla vedellä heti ensimmäisellä levähdyspaikalla.
G6-reitin varrella on San Martino in Valle -luostarin rauniot.
Kuvan pienet valkoiset ovat nyt sitten kansallispuistorikollisia.

Jossain vaiheessa Mikko ehdotti, että laittaisin matkantekoon vähän vauhtia.

  • Koska muuten tulee pimeä.

Kysyin, että mikäs hoppu tässä nyt yhtäkkiä tuli – johan takana oli tunti patikointia ja jäljellä vain vaivaiset 45 minuuttia. Kellokaan ei ollut vielä mitään.

  • Se tunti ja neljäkymmentäviisi on yhteen suuntaan, sanoi Mikko.
  • Mitä?
  • Se aika tarkoittaa matkaa yhteen suuntaan. Grotta Callarellilta täytyy vielä patikoida takaisin autolle.

Nielaisin. Sitten työnsin munkit ja nunnat ja paljasjalkajuoksijat mielestäni ja laitoin vipinää töppösiin.

Taivaalta alkoi ripsiä hissukseen lunta – ja siinä puuskuttaessani tajusin, että emme ikinä tulisi ehtimään Grotta Callarellille ja takaisin ennen pimeää.

(Sitä paitsi kuinka typerä on ihminen, joka haahuilee sinne tänne koko aamun ja alkumatkan ja joutuu sitten hölkkäämään jyrkimmän loppupätkän ylös vain siksi, ettei se erota kierrosta meno-paluusta. Luultavasti sellainen, joka joutuu laskemaan paluumatkan persauksillaan vain siksi, että on pimeä ja irtokivet ovat pimeässä vaarallisia.)

Siirryin seuraavaan ajatukseen:

Yö.

Näin jo meidät värjöttelemässä pimeässä kallionkielekkeen alla – sudet ulvoisivat ja eväät olisi syöty. Romanttista ehkä, mutta jäätävää. Pennut kuolisivat kylmyyteen ja minä menehtyisin suruun. Mikko laskeutuisi aamulla vuorelta sinisenä, kuihtuneena ja yksin.

Varmistin, että taskussa sentään oli täysi tupakka-aski. Ja tulta.

  • Ei varmaankaan ole viisasta laittaa tupakaksi tässä nousussa, sanoi edelleen aika virkeässä kunnossa ollut Mikko.

Ja ehdotti u-käännöstä.

Marraskuu on Abruzzossa aika ihmeellinen. Samaan aikaan on kesä, syksy ja talvi. Meressä voi vielä uida (jos on kylmään tottunut suomalainen), mutta sitten toisaalta vain tunnin matkan päässä mereltä voi pyöritellä lumipalloja.

Kotimatkalla päätimme, että patikoisimme Grotta Callarellille heti seuraavana vapaapäivänä – tai ehkä Valle Mandrellelle (3,5 tuntia suuntaansa).

Päätin varmuuden vuoksi tehdä muistilistan seuraavaa kertaa varten.

Opetus yksi: Älä vetkuttele aamulla, jos aiot patikoida kiireettömästi ja syödä eväät rauhassa. Ole reitin alussa viimeistään kello 9. Älä haahuile.

Opetus kaksi: Älä ota koiranpentuja mukaan, koska niiltä on pääsy kielletty kansallispuistoon. Ja vaikka ei olisikaan, laskeutuminen niiden kanssa on vähän vaarallista.

Opetus kolme: Ymmärrä meno-paluun ja kierroksen ero.

Opetus neljä: Osta kävelysauvat.

Opetus viisi: Älä mieti juoksukirjoja vaan laita tassua toisen eteen ihan itse. Munkkeja ja nunnia voit miettiä.

Opetus kuusi: Älä kehittele kauhuelokuvaa ulvovista susista ja jäätyvistä koirapennuista, koska oikeasti Maiella on ihmeellisen ihana paikka. Et ole jumissa Himalajalla. (Olet myös noudattanut kohtaa yksi.)

Opetus seitsemän: Ota varmuudeksi ainakin kaksi askia tupakkaa mukaan, koska et voi kuitenkaan olla aivan varma, oletko ymmärtänyt kohdat 1-6.

Yleinen opetus kahdeksan: Muista pitää vapaapäiviä. Säännölliset vapaapäivät saattavat varmistaa sen, että olet seuraavalla reissulla vähän enemmän järjissäsi kuin tällä ensimmäisellä.

Fallossa on ihanat maisemat, mutta ei Fara San Martinon asukkaillakaan ole kyllä valittamista.
Kotimatkalla taivas vuorten päällä näytti tältä. Olin aika tyytyväinen u-käännöksestä.

 

9 kommenttia

  1. Tiina

    Voi teitä 💖! Mä en kestä 😂. Tekisin todennäköisesti kaikki samat virheet & muutamia muitakin vastaavassa tilanteessa.
    – Ja alkaisin taas polttaa… 😊.

    1. Minna

      Olen jälkeenpäin miettinyt, että kyllä pitää olla melkoinen hömelö, jos ei tajua, että vuorelta täytyy tulla myös alas… 😀 Toisaalta näihin mun ”virhearviointeihin” on totuttu…

  2. Jukka

    Opetus seitsemän! Otat varapariston sähkösavukkeeseen ja pieni pullo nestettä! Jaksat muuten huomattavasti paremmin kuin perinteisillä savuilla 🙂

    1. Minna

      Oi saamari! Olen unohtanut koko sähkösavukkeen! Täytyypä etsiä se asap. Sehän on todella toimiva peli. Kiitos!

  3. Terttu Kantola

    Huh…huh, olipa seikkailu ja opintoretki samalla! Turvallisesti kotona kuitenkin….taas viisastuneena 🙂

    1. Minna

      Tänä aamuna kävi todella raaka tuuli, mutta aamupäivällä aurinko lämmitti jo kummasti. Lämpötilat heiluvat päivisin edelleen 6-12 hujakoilla, mutta öisin lähestytään nollaa. Valoa kuitenkin riittää, joten en osaa oikein harmitella koleutta. Lapaset ja pipo ovat silti jo ahkerassa käytössä.

  4. Merja

    No ainankin rentouduit…menomatkalla.Me kerran eksyttiin Abruzzon vuoristoteille (Autolla luojan kiitos.)mukana pieni oksenteleva poika ja hysteerinen äitini.Kyllä oli rentoo!!

    1. Minna

      Tunnistan tuon pienen, oksentelevan pojan – tosin me oltiin silloin Joonan kanssa jossain Espanjassa. 😀

Vastaa