Tapaus vasikanpaisti

Rauhassa vain kaikki te, jotka saitte aamupäivällä sähköpostiinne ilmoituksen Tapaus vasikanpaistista – vain huomataksenne, että paistia ei löydy mistään.

Vika ei ole laitteissanne eikä selaimissa vaan tekninen ongelmanne on Minna Lymi, joka kirjoitti Tapaus vasikanpaisti -nimisen postauksen, julkaisi sen, hosautti roskakori-nappia, yritti palauttaa tekstin – ja pum, poisti sen lopullisesti.

Te siis ette ole sekaisin. Minä olen.

Yritän nyt uudelleen.

Tapaus vasikanpaisti

Meillä syödään hyvin harvoin lihaa, mutta lauantaina Mikko palasi Villa Santa Marian ruokakaupasta kainalossaan 1,2 kilon vasikanpaisti, jonka hän oli päättänyt valmistaa jonkinlaisena rosvopaistiversiona.

Eli nuotioon tuli, pari tuntia loimotusta hiillosta varten, paistin pintaan suolaa ja pippuria, paisti pakettiin yrttien kanssa, paketti hiillokseen, hajonneita kattotiiliä suojaksi, uusi tuli päälle, taas pari tuntia loimotusta ja valmis paisti.

Homma lähtikin käyntiin oikein erinomaisesti:

Mikko varmisti paistoajan Korianterifarmin Don Sihdolta (eli Salvon kummisedältä), poltti hiilloksen, kääri paistin ohjeiden mukaan pakettiin ja niin edelleen ja niin edelleen.

Samaan aikaan minä kiipeilin taltan ja nuijan kanssa aasitallin piazzan puoleisella seinällä – ja juttelin Vaarin kanssa.

Kuinkas muuten.

Turisimme Vaarin kanssa sipuleiden istutusväleistä, silmäleikkauksesta, sauma-aineiden väreistä, Vaarin vaimon sukulaismiehestä joka asuu jossain pohjoisessa, verenpaineesta, tomaateista, talvivihanneksista…

Jossain vaiheessa Vaarin jutut alkoivat muuttua niin kummallisiksi (mustat kissanpennut ovat ystävällisempiä kuin harmaat ja sitä rataa), joten päätin ns. normalisoida tilanteen kysymällä Vaarilta, josko hänelle kelpaisi pala hiilloksessa kypsytettyä vasikanpaistia.

Niin ja juureksia, sillä aina kiltti Mikko oli laittanut nuotioon paistin kaveriksi myös peruna- ja porkkananyyttejä.

Tunnustin kyllä heti, että nyt ei ole kyse mistään italialaisesta perinnemetodista, mutta Vaari ei siitä hätkähtänyt vaan näytti edistyksellisen puolensa eli otti tarjouksen tyytyväisenä vastaan.

• Koska Mikon savukalakin on aina hyvää, sanoi Vaari

Siinä vaiheessa piazzalle ilmestyi pari yläkylän kanadalaista, jotka Mikko oli kutsunut aperitiiveille.

Vaari lähti nukkumaan, minä vein työkalut kellariin ja seurasin kanadalaisia puutarhaan.

Tuhosimme neljään pekkaan pullollisen valkoviiniä, paisti muhi hiilloksessa, kanadalaiset lauloivat ylistyslaulua siitä paistista ja suomalaisten luonnonläheisyydestä (joka kai tarkoittaa jonkinlaista metsäläisyyttä) ja homma tuntui edelleen olevan tosi hyvin hallinnassa.

Sitten kanadalaiset palasivat yläkylälle, ja me ongimme paistipaketin hiilloksesta.

Näytti edelleen hyvältä.

Paitsi että oikeasti ei näyttänyt oikein miltään, koska siinä vaiheessa aurinko oli jo laskenut eikä puutarhassa nähnyt hiillosta pitemmälle.

Päätimme siis kuskata paketin sisään, ja avata sen vasta siellä.

Keittiössä Mikko kurkisti paistia ja sanoi perkele.

Jossain vaiheessa pakettiin oli tullut reikä. Ja vaikka paisti oli kääritty ohjeiden mukaan kosteaan leivinpaperiin, sitten kosteaan sanomalehtipaperiin ja lopulta muutamaan foliokerrokseen, oli kaikki kosteus kadonnut siitä yhdestä pienestä reiästä.

Eli paisti oli muuttunut mustaksi, hiiltyneeksi möykyksi, joka oli enää vain kaksi kolmasosaa alkuperäisestä koostaan.

• Perkele, sanoi Mikko uudelleen.
• Voidaanko syyttää kanadalaisia keskittymisen herpaantumisesta, kysyin minä.

(Kuulemma ei.)

Leikkasin mustuneet kuoret pois ja onnistuin löytämään yhden annoksen verran ihan kelvollista nyhtövasikkaa. Siis juuri sopivasti Vaarille.

Sitten käänsin vasikalle selkäni noin kymmeneksi sekunniksi.

Muistatte ehkä sen vanhan Tappajahai 1 -julisteen, missä hai syöksyy ylös merestä.

Sellaisen samanlaisen syöksyn voi näköjään tehdä myös vaakatasossa – eikä tarvitse edes olla hai.

Näin silmäkulmastani, kuinka takahuoneesta syöksyi valkoinen jättiläinen, joka loikkasi kohti pöytää ja iski hampaansa paistiin.

Käännyin, mutta liian hitaasti: paisti oli kadonnut.

• Perkele, sanoin aika monta kertaa.
• Eli ei edes Vaarille, sanoi Mikko.

Frank ei sanonut mitään.

Ilmeestä päätellen paisti oli hyvinkin onnistunutta.

Tänään aamulla ajoimme Piane d’Archiin, koska täällä meidän huitteilla eivät ruokakaupat tosiaankaan pidä oviaan auki sunnuntaisin.

Vasikkaa ei löytynyt, joten ostimme muutaman raakamakkaran ja pari pihviä.

Iltapäivällä kävimme kolkuttamassa Vaarin oveen.

Lautasella oli pannulla paistettuja pihvejä ja makkaraa sekä ne perunat, jotka Mikko aamulla muisti poimia tuhkasta.

Sanoin, että tämä on nyt tätä, koska koira varasti vasikan.

(Kaikenlaista sitä joutuukin opettelemaan italiaksi.)

• No mutta grazie mille, sanoi Vaari.

Ja vaikutti jotenkin ihan normaalilta.

PS. Käykää Korianterifarmilla. Vahva suositus esimerkiksi kukkakaaligratiinille, joka on uusi suosikkimme. Teimme sitä viime viikolla – ja teemme ensi viikolla uudelleen.

PS2. Pahoittelut, että paistista ei ole kuvia, mutta… noh, ei paistia, ei kuvia.