Anna sen olla F. Massa

Joskus haluaisin olla ihminen, joka tekee järkeviä ja pitäviä suunnitelmia. Siis sellainen tyyppi, joka päättää mitä haluaa ja etenee sitten loogisesti ja hallitusti kohti päämäärää.

Loogisesti ja hallitusti.

Vähän kuin juoksija, joka harjoittelee ensin viisaasti ja juoksee sitten suunnitelman mukaan maratonilla maaliin.

Tavoiteajassa, tietenkin.

Jos minä juoksisin maratoneja, se tapahtuisi luultavasti niin, että harjoitusohjelmani muuttuisi tuulen mukaan.

Maratonilla jäisin joka viidennessä kulmassa suustani kiinni, piipahtelisin kahvilla tai proseccolla tai vähintääkin näyteikkunaostoksilla, mutta pääsisin lopulta jotenkin ihmeellisesti maaliin.

Mahdollisesti jonkun kyydissä.

Tavoiteajan saavuttamisesta ei olisi hajuakaan, mutta olisin takuulla saanut matkalla paljon uusia kavereita ja hyviä ideoita.

Ja löytänyt 36 kilometrin kohdalla koiranpennun.

Frank peri Rosin valjaat.

Välillä on vaikeaa olla turhautumatta, vaikka enimmäkseen ajattelen, että määränpäätä tärkeämpi on matka.

Ja että turhautumisen sijaan kannattaa nauttia niistä hienouksista ja yllätyksistä, mitä reitin varrella tulee vastaan.

Kuten siitä, että viettääkin talven Suomessa eikä Italiassa, kuten ”harjoitusohjelmassa” luki.

Talvi Suomessa tarkoittaa mm. sitä, että voi lähteä Virpin, Mikon, Ilkan ja koirien kanssa patikoimaan Seitsemiseen, juoda nokipannukahvia ja syödä tikkumakkaraa ja VIrpin leipomia korvapuusteja.

En tiedä, oliko joulukuussa tekemämme suunnitelma kovin jämpti, mutta suunnitelma se sentään oli:

  1. Tammikuun lopulla tai viimeistään helmikuun alussa takaisin Italiaan.
  2. Sinnittelyä Piccolossa hampaat kalisten, jos Rossanan isän talolla majoittuminen ei onnistuisi.
  3. Lupahakemukset ja nelostalon kuvat vauhtiin geometran kanssa – ja uutterasti kaikkia sellaisia hommia, jotka auttaisivat saamaan nelostalon remontoinnin vauhtiin heti maaliskuussa. Siis kivien pesemistä, seinien piikkaamista, pohjien kaivamista…

Sitten tuli tammikuu ja uutisia Fallosta:

Rossanan isän talolla oli alkanut remontti. Ja se tarkoitti kalisevia hampaita.

Piccolo Salvo, tammikuu 2017.

Sanoin aika monta kertaa perkele.

Näin meidät puristuneina heiveröisiin makuupusseihin Vaarin antamilla vanhoilla hetkoilla. Ikkunoihin teipatut pahvitkaan eivät saisi kylmää pysymään loitolla. Aamukahvia saadakseen täytyisi rynnistää ensin ulos sulamaan, sillä piazzalla olisi takuulla lämpimämpää kuin Piccolon keittiössä. Olisi pakko huutaa suoraa huutoa koko ajan pelkästä vilusta.

Kirjoittaminen olisi yhtä helvettiä, koska läppäri hyytyisi työhuoneen koleudessa eivätkä puhelinten akut suostuisi lataamaan. Viettäisimme kaksi kuukautta talvivaatteissa – sekä sisällä että ulkona. Joka päivä ja joka yö samoissa vaatteissa.

Mikko lähtisi Toscanaan muurausoppiin ja minä muuttuisin hiljalleen siniseksi kolmen koiran tuijottaessa ensin vaativasti ja sitten koko ajan heikentyen. Tukkani rapisisi pois 24hx2kk-piporallin seurauksena. Lopulta viimeisetkin takkapuut olisi poltettu. Ruoka olisi loppu. Kyyhöttäisimme tiiviissä kasassa kylmässä Piccolossa.

Mikko löytäisi Toscanasta palattuaan meidät hyhmäisen kohmeisina työhuoneen nurkasta. Tai nelostalon pohjalta. Naisen ja kolme koiraa. Jäässä. Ehkä jopa muumioituneina.

  • Ihan kuin Ötzi, huohotin.
  • Taitaa mennä vähän liioittelun puolelle. Fallossa on aurinkoista ja + 17, sanoi Mikko.

Silti. Yöt Piccolon metristen kiviseinien keskellä tulisivat olemaan hyytäviä – eikä kahden tai jopa kolmen kuukauden jatkuva paleleminen tuntunut enää edes siedettävältä vaihtoehdolta. Varsinkin, kun ystävämme Jakke tarjosi auliisti meille majapaikkaa Tampereelta.

Oli aika muuttaa suunnitelmia. Oli aika jäädä Suomeen talveksi.

Ensin piti vain ratkaista muutama asia:

  1. Meidän täytyisi löytää geometra, sillä kuvien piirtäminen ja lupien hakeminen täytyisi saada alulle mahdollisimman nopeasti. Muuten nelostalon remontin aloittaminen siirtyisi hermostuttavan kauas. Jos löytäisimme geometran heti, ottaisimme takapakkia vain muutaman kuukauden. Sen voisi sietää.
  2. Kuka hoitaisi kanat, jos Tonino päättäisikin lähteä talveksi kokkaamaan Roccarason laskettelukeskukseen?
Sieluni tuhoutuisi, jos kanat joutuisivat surman suuhun meidän takiamme.

Lensimme Italiaan viime maanantaina. Keskiviikkona saapui geometra, jonka pormestari oli meille etsinyt.

  • Paitsi että olen insinööri, sanoi luultu-geometra englanniksi, kun esittäydyimme.
  • Englantia puhuva italialainen ei-geometra-mutta-insinööri, purskahdin minä.
  • Älä säikäytä sitä, sanoi Mikko suomeksi.
  • Francesco Massa, sanoi insinööri.

Kiertelimme Piccolossa pari tuntia. Näytimme insinöörille kuvia ja kerroimme ajatuksiamme. Tuntui ihan siltä, että insinööri kuunteli.

Sitten sovimme, että insinööri F. Massa ynnäilisi kustannuksia, selventäisi lupaprosesseja ja selvittäisi, tarvitaanko Piccolossa maaperätutkimus.

Hän palaisi asiaan seuraavalla viikolla.

Ohikiitävän hetken ajattelin, että joku olisi ehkä miettinyt tuota maaperätutkimusta ennen kuin teki kaupat pari sataa vuotta vanhasta kivikasasta, joka lepää laakson reunalla maanjäristysalueella.

Ohikiitävän hetken ajattelin myös keväällä piazzalla pyörähtänyttä insinööri Ceetä, jonka seuraava viikko tuli neljän kuukauden kuluttua.

Piccolo Salvo, tammikuu 2018.

Lensimme Suomeen jo perjantaina. Vaari lähetti meidät matkaan pienten moitteiden kera.

  • Täällä on aivan liian hiljaista, kun te olette poissa, läksytti Vaari, ja käski palata pian.

Toivon, että minulle on pian lisää kerrottavaa ja näytettävää kaikille remontteja rakastaville lukijoille, sillä seuraava viikko alkaa jo huomenna.

Sitä ennen suunnitelmiimme voi käydä tutustumassa täällä.

In bocca al lupo!

PS. Niin ne rakkaat, rasittavat kanat. Kaikki kunnossa. Tonino hoitaa talvikauden, meidän hukimme alkaa vasta huhti-toukokuussa.

12 kommenttia

  1. Torreblancanjussi

    Hei ja tervetuloa Tampereelle. Jaan kanssanne kaikki nuo tuntemukset, on hyvä ottaa etäisyyttä ja huomata kuten minäkin täällä Tampereen talvessa kuinka kaipaan koirineni kotiin Torreblancaan. Elämä siellä Välimeren rannalla on kaikin verroin ”kuumempaa ja leppoisampaa kera manjaana ihmisten ja ketkistäisten säteiden” . Lupaan itselleni, että tämä on viimeinen kerta Suomen joulussa jne, mutta varmaankin joudun perumaan ja katumaan, kun olen heikko ja kaipaan lapsiani ja lapsenlapsiani . Siis kerätään voimia ja karaistutaan etelän kevääseen.
    On ilo ja hienotunne lukea elostanne!

    Kaikkea hyvää teille ja koirillenne
    Jussi, Marjatta ja koirat Perro, Elsa y Linda Torreblanca/Pirkkala

    1. Minna

      Kiitos kovasti! Tämä on kyllä voimien tankkaamista, sekä henkisten että fyysisten. Ihanaa nähdä perhettä ja kaikkia ystäviä – ja kerrankin on niin, että on tarpeeksi aikaa eikä tarvitse juosta kieli vyön alla paikasta toiseen.
      Nyt kun vielä saadaan uuden sukset käyttöön niin avot, alkaa se fyysinenkin puoli hoitua!
      Terveisiä koko perheelle ja kaikkea hyvää!

  2. Terttu Kantola

    Huh…huh, on teillä kovat operaatiot edessä? Toivotaan, että kaikki järjestyy parhain päin! Terv Tepa

    1. Minna

      Kiitos Tepa! Kyllähän niillä asioilla on tapana järjestyä – ainakin johonkin suuntaan… 😀

  3. Paula Yliniemi

    Olette ihan asian ytimessä. Ostetaan sika säkissä ja mIetitään sitten mitä tehdään… Ja aloitetaan purkutyö …. ja taas purkamista, niin ja taas purkamista ja sitten uudelleen kasaamista ja paikkaamista ja raudoittamista… ja ja ja kivien kantoa ja muuraamista ja myllyn pyöritystä…. saumaamista ja taas saumaamista niin ja sitten taas saumaamista sekä myllyn pyöritystä… joo ja välissä lautojen ja parrujen kuskausta ja petsaamista ja taasen toiseen kertaan petsaamista. Siitä tulee hieno👌Nimimerkki ”Kokemusta on”

    1. Minna

      Paula! Sä olet maailman paras tukihenkilö! Erityisesti pidän kohdasta ”ostetaan sika säkissä ja mietitään sitten mitä tehdään…” 😀

  4. hanhiemo tyrvää

    Tervehdys Pirkanmaalta!
    Olen suorastaan koukussa teidän remonttiinne siellä Piccolossa. Ette todellakaan helpomman ettekä yksinkertaisemman kautta pysty siellä mitään tekemään. Voihan sen ottaa elämäntapana ja tarkoituksena ja luulen teidän niin ajattelevankin. Asuminen kuitenkin täytyy (isi) saada siihen malliin ettei kaikki enenrgia mene jo kun yrittää kääntyä mukavampaan asentoon vaarin lahjahetekalla. Vitsi mikä vitsi, mutta kokemusta on….
    Ihan käytännön juttuna olen pohtinut: Miksi ne kivet täytyy pestä? Tyhmä kysymys, mutta kysyn silti. Enhän tiedä kuinka likaiset ne ovat. Kuvista ei mitään saastetta näe.
    t leena

    1. Minna

      Tyhmiä kysymyksiä ei ole edes olemassa!
      Kivet täytyy pestä siksi, että erilaiset kasvit ovat tunkeneet vuosien saatossa seinien läpi ja niistä on päästävä eroon. Eli kaikki juuret ja multa on pestävä pois, sillä pieniltä näyttävät juurakot voivat jossain vaiheessa aiheuttaa isoa tuhoa. Painepesurille ja juuriharjalle on siis luvassa kovaa käyttöä. 😀

  5. maikku

    Hyvä, että menitte,, Olisitte kuollut kylmään,, niin tai sitten ette. Olisimmehanme tuonneet teille lämpöisiä peittoja. Riittää kun vaan ”vislaat”
    Mukavaa Suomen reissua teille ja karvaturreille rapsutuksia.

  6. Ikavalko, Pirkko

    hyvää jatkoa, Onnea tulevalle yrityksellenne. Suunnitelma tuntuu tosi hyvältä, se toteutuu sitten kun…..

Vastaa