Aamulla syödään makuupussi, illalla nakkikakkua

Huomasin aamulla, että tänään on tasan vuosi siitä, kun paahteinen Licatan vaari antoi meille Salvo Montalbanon.

Salvo aloitti juhlapäivän syömällä Mikon makuupussiin reiän. Sen jälkeen se ärsytti mummokoiran hulluuden rajamaille lipomalla ja tunkeilemalla liikaa.

Aamuun mahtui myös painiottelu Pipan kanssa ja tietenkin yksi karkumatka alakylälle.

Vuosi sitten Licatassa. Silloin Salvo mahtui vielä mukavasti syliin.

Abruzzoon apumieheksi lentänyt lapsi kysyi pari päivää sitten, olenko kertaakaan katunut, että otimme Salvon mukaan Sisiliasta. Sillä hetkellä päivän karkumatkasaldo oli kolme, joten vastasin empimättä kyllä on.

Oikeasti ei ole.

Helpommalla olisimme toki päässeet vain kahden koiran kanssa, mutta jotenkin Salvo Montalbano on pöljyydessään niin hurmaava tapaus, että en pysty enää kuvittelemaan salvotonta elämää. Ja muutenkin helpolla pääseminen näyttäisi olevan sanapari, joka ei ihan sovi tähän meidän touhuun.

(Kieltämättä kirjoittaminen olisi hieman helpompaa, jos syliin ei puskisi 25-kiloinen ilopilleri, joka on keksinyt, että näitä tietokonehommia tehdään aina yhdessä.)

Salvo ei puske ainoastaan toimistohommiin.

Ihan varma en ole siitä, miten muu jengi äänestäisi Salvon kohtalosta.

Tai no, Rosi antaisi luultavasti rahaa mukaan, jos joku veisi Salvon. Ainakin se ajattelisi sitä vaihtoehtoa. Mummokoiralle Salvon estoton rakkaus on välillä vähän liikaa.

Ja onhan se kieltämättä törkeää, että herkuille on nyt kolme ottajaa. Siksi illalla onkin syytä tehdä kolminkertainen nakkikakku. Ettei mummo jää mopen osille.

4 kommenttia

Kommentoi